Concerto for Cello and Orchestra No. 1 (1999)
(for violoncello and orchestra)

David Geringas, Deutsches Kammerorchester, cond. Markus Poschner.
Philharmonie, Berlin. 18. 01. 2006

Sein Cellokonzert knistert vor Spannung. Es birst vor explosiver Theatralik. Erkki-Sven Tüürs Musik kann man sich kaum entziehen. Sie zwingt zur Konzentration. Ein dramatischer Tusch: Vorhang auf! Der Cellist verbeißt sich in den ersten Ton. Langsam läßt er ihn im Strudel der Mikrointervalle zerfließen. Wie eine Schlingpflanze legt sich das Orchester um die Solostimme und reißt sie mit zu einer Abenteuerreise durch atemberaubende Klanglandschaften. Der estnische Komponist hat seine eigene, ganz individuelle Tonsprache entwickelt.
Mit herber Expressivität und leuchtendem Meditationston vertiefte sich Cellist David Geringas in die Berliner Erstaufführung des Ausnahmewerks. Rauh und geräuschvoll stürmte er die rhythmischen Gipfel, bevor er sich andächtig in die Sphäre alter Kirchenmelodien versenkte. Im Kammermusiksaal gab er dem Konzert den theatralischen Atem und den magischen Feinschliff. Ebenso intensiv agierte das Deutsche Kammerorchester unter Markus Poschners Leitung in seiner vielseitigen Rolle als Schatten, verlängerter Arm und Widerpart des Solisten.

Martti Rousi, Tapiola Sinfonietta, cond. Olli Mustonen.
02.04.2004. Helsinki

Taattua laatua Tüüriltä

Tapiola Sinfonietta Espoon kulttuurikeskuksessa. Martti Rousi, sello ja Olli Mustonen, kapellimestari. Respighi, Tüür, Mendelssohn. Virolaisen Erkki-Sven Tüürin sävellyksiltä on tottunut odottamaan paljon, eikä hänen sellokonserttonsa petä odotuksia. Seitsemän vuotta sitten valmistunut konsertto risteilee jännittävästi perinteen ja modernismin välillä, mutta tämä vaikea sekoitus pysyy hyvin hallinnassa.
Parasta Tüürin teoksissa on niiden sujuva eteneminen. Hänellä on vahva musiikillisen dramaturgian taju: hänen ideansa eivät lopu kesken, mutta hän osaa myös olla rasittamatta kuulijaa liialla materiaalilla.
Kaksikymmentä minuuttia kestävässä, yksiosaisessa sellokonsertossa vaikuttavaa on yksityiskohtien vaivaton sulautuminen toisiinsa niin, että tuloksena on hyvin kulkevaa musiikkia. Myös Tüürin sointitaju on hyvä. Sellokonsertossa pääosin diatoninen sävelmateriaali takaa hyvin resonoivan kokonaisilmeen, jota sellaiset modernistisemmat keinot kuin mikrointervallikenttien luomat huojunnat vielä laajentavat. Solisti Martti Rousi porautui elävästi teoksen maailmaan, ja hänen innostuksensa levisi myös Olli Mustosen johtamaan Tapiola Sinfoniettaan. (…)

Vale of Glamorgan Festival, 11.09. 2002. Cardiff, Coal Exchange.
David Geringas, BBC National Orchestra of Wales, cond. Petri Sakari

On the anniversary of the attacks of September 11, journey as a metaphor for life was the theme of two of the works in the final concert of the Vale of Glamorgan festival. Ironically, neither Viatore/The Traveller of Peteris Vasks nor Rautavaara's Symphony No 8, The Traveller, succeeded in carrying the emotional or philosophical weight implied by their titles. Instead, it was an unscheduled work by Vasks, and two works by younger contemporaries, Erkki-Sven Tüür and Magnus Lindberg, whose integrity and humanity spoke volumes. Both Tüür's Concerto for Cello and Orchestra and Lindberg's Campana threaded solo lines through a complex fabric of complementary instrumental voices. This seemed to reflect the predicament of individual destiny, suggesting that only by engaging with the here and now can one contemplate the great beyond.
Tüür has an arresting style, abrasive yet eloquent and always lucidly scored. Terse exchanges between soloist David Geringas and vibraphone and wind instruments drew the listener deeper into the music's intricate patterns so that, in the second movement, the cello's expressive, sustained lines came through with disarming clarity.
The Lindberg piece, Bell in Air, was similarly compelling. This concertante work, written in 1998 as a tribute to the conductor, composer and horn-player Esa-Pekka Salonen, celebrated the man and the ideals of his art. As well as being a formidable protagonist in its own right, the solo horn (the brilliant David Pyatt) was involved in a constant dialogue with two horns to the left and right of the woodwind, while remaining open to the ferment of ideas emerging from the orchestra. The tensions generated and resolved through this spatial element were relished by the BBC National Orchestra of Wales and conductor Petri Sakari. (...)